Kolumni: Viittomakieli on vahvojen tunteiden kieli

Jussi Kumpulainen tyttärensä kanssa.

Jussi Kumpulainen tyttärensä kanssa.

Teksti Jussi Kumpulainen

 

Ehdin kirjoittaa tätä tekstiä noin kaksi riviä, kun keittiöstä kuului pahaenteinen ääni. Muutaman sekunnin kuluttua kohta kaksivuotias tyttäreni juoksi keittiöstä hämmentynyt ilme kasvoillaan.

”Rikki”, hän huudahti.

Ja näytti samalla kyseisen sanan myös viittomakielellä.

Sillä hetkellä harmitusta aiheutti tieto siitä, että joutuisin kohta siivoamaan ja imuroimaan rikkoutuneen pikkulautasen sirpaleet keittiön lattialta. Mutta enimmäkseen olin iloinen.

Iloinen siitä, että lapseni oli käyttänyt juuri spontaanisti ja oma-aloitteisesti viittomakieltä.

Siitä on puolitoista vuotta, kun viimeksi kirjoitin samasta aiheesta: kuinka kasvattaa kuulevan perheen kuuleva lapsi niin, että hän oppisi viittomakielen. Tyttäreni oli tuolloin puolivuotias.

Viimeisen puolentoista vuoden aikana olen huomannut, että viittomakielen opettaminen on vaikeaa, jos sitä ei luonnostaan käytetä ympärillä. Välillä menee päiviä, ettei talossa käytetä yhtään viittomaa. Se harmittaa, sillä kaksi päivää on kaksivuotiaan mittakaavassa ikuisuus. Onneksi kerran opitut viittomat eivät heti unohdu.

Olen onnistunut tavoitteessani sikäli, että tyttäreni osaa varmasti kolminumeroisen määrän eri viittomia. Sanaston opettaminen ei ole vaikeaa, sen olen huomannut nopeasti. Lapsi yllättää kerta toisensa jälkeen kaivamalla jostain viikkojen takaa kerran hänelle näytetyn viittoman. Pienen ihmisen muisti on ihmeellinen.

Mutta se, että lapsi käyttäisi viittomakieltä oma-aloitteisesti, on harvinaista. Sen takia olinkin riemuissani, kun lapsi ilmoitti lautasen rikkoutumisesta myös viittomakielellä.

Ylipäätään olen huomannut, että lapsi viittoo spontaanisti silloin, kun pelissä on vahvoja tunteita: itkua, naurua tai uhmaikäisen tahtoa.

Hän käyttää viittomakieltä ikään kuin vahvistaakseen viestejään, jotka yleensä ovat vaatimuksia:

Kauppaan! Ulos! Nukkumaan! Syömään!

Tai sitten on tilanteita, joissa lautanen putoaa, ja lapsi hämmentyy eikä ensin saa sanaa suustaan. Viittomakielestä on tullut meillä vahvojen tunteiden kieli. Jos viesti ei muuten mene perille, otetaan toinen kieli tueksi.

Miksi tämä kaikki sitten on tärkeää?

Ensinnäkin toki siksi, että veljeni, siis lapseni setä on syntyperäinen kuuro. Ne ovat hienoja hetkiä, kun lapsi viittoo sedälleen sanan tai pari. Eihän siinä isoja viestejä välity, mutta merkitykseltään nekin viittomat ovat valtavia.

Yhteinen kieli on iso asia. Sen huomaa silloin, jos se puuttuu. En halua, että niin käy.

Ehkä kyse on myös lapsen tutustuttamisesta uuteen maailmaan ja kulttuuriin. Usein sanotaan, että se mitä ei tunneta, sitä pelätään. Tai vähintään vierastetaan. En halua, että niinkään käy.

Olkoon viittomakielen ensiaskeleiden opetteleminen ikään kuin kurkistusikkuna uuteen, viittomakieliseen kulttuuriin. Sitä paitsi kaksikielisyys itsessään on rikkaus.

Paljon puhutaan myös siitä, kuinka viittomakieli edesauttaa lapsen puheen oppimista. En tiedä, onko väitteellä perää. Mutta tämän yhden lapsen kokemuksella voin sanoa, että ei siitä haittaakaan ole ollut, että lapsi oppi jo hyvin varhaisessa vaiheessa ilmaisemaan itseään ymmärrettävästi.

 

Kirjoittaja on syntyperäisen kuuron kuuleva pikkuveli, joka yrittää opettaa kuulevalle lapselleen viittomakieltä.

 

Merkitty: , , , , , ,

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

*

Valikko